SCHOLA SANCTI HENRICI

SCHOLA SANCTI HENRICI

Schola Sancti Henrici perustettiin vuonna 1999 Sibelius-Akatemiassa. Yhtye on esiintynyt useasti eri puolilla Suomea ristiin rastiin kiertäen Savonlinnasta Ulvilaan ja Kokkolasta Porvooseen. Pyhän Henrikin päivänä vuonna 2001 yhtye lauloi Pyhän Henrikin messun keskeiset osat Rooman Santa Maria Sopra Minerva -basilikassa vietetyssä ekumeenisessa messussa, ja samalla matkalla se esiintyi myös paavin vastaanotolla Vatikaanissa. Yhtye on konsertoinut myös useita kertoja Puolassa, sekä Virossa, Portugalissa, Kreikassa, Kanariansaarilla ja manner-Espanjassa.

Yhtye on julkaissut kaksi äänitettä. Pyhän Henrikin messun ja vesperin sekä Ramus virens olivarum -hymnin kokonaisuudessaan sisältävä Patronus Finlandie ilmestyi vuonna 2006. Yleisöystävälliseksi konserttikokonaisuudeksi rakennettu Pyhän Henrikin legenda ilmestyi äänitteenä tammikuussa 2014. Äänite sisältää latinankielisen laulun lisäksi katkelmia Pyhän Henrikin legendasta suomeksi kantilloituna.

Nykyisen kokoonpanon mukaan yhtyeessä laulavat Jussi Hirvonen, Samuli Korkalainen, Samppa Laakso, Vesa Mäkeläinen and Hannu Vapaavuori. He kaikki ovat suorittaneet kirkkomuusikon tutkinnon Sibelius-Akatemiassa

Pyhän Henrikin legenda

Kertomus englantilaissyntyisestä piispa Henrikistä on pääpiirteissään suomalaisille tuttu: hän saapui ristiretkisaattueessa Suomeen, saarnasi ja kastoi, kunnes raivostunut talonpoika Lalli surmasi hänet kirveellä  Köyliönjärven jäällä. Mutta muistetaanko myös tarinan hersyvät yksityiskohdat: päänahan tarttuminen lakkiin, jäänpalasella liukasteleva sormi tai kokemäkeläisten hylkeenpyytäjien pelastuminen myrskystä?

Tässä konserttikokonaisuudessa tutustutaan tarkemmin kertomukseen Pyhästä Henrikistä. Hänen muistokseen keskiajalla vietetyistä rukoushetkistä on koottu ohjelmisto, joka Henrikin kunniaksi sepitettyjen laulujen lisäksi sisältää hurskaaseen liturgiseen tapaan myös psalmeja ja rukouksia sekä joitakin Länsi-Suomessa laulettuja keskiaikaisia hymnejä. Lisäksi kuullaan suomen kielellä katkelmia Pyhän Henrikin pyhimyslegendasta.

Konsertin kesto on noin tunnin. Käsiohjelmassa ovat latinankielisten laulujen suomennokset (ja tarvittaessa myös ruotsinnokset).

Pyhän Henrikin messu ja vesper

Pyhän Henrikin talvi- ja kesäjuhlien yhteydessä vietettiin keskiajalla papiston omassa keskuudessaan suorittamien hetkipalveluksien keskellä myös kaikelle kansalle tarkoitettua Pyhän Henrikin messua. Schola Sancti Henrici voi toteuttaa sen joko konserttina tai osana normaalia messua, jolloin lauluyhtyeemme laulaa nykyiseen jumalanpalveluskaavaan sisällytettynä liturgisia osia Pyhän Henrikin messusta, ja seurakunnan laulettavaksi voidaan valita keskiaikaisia virsiä.

Messun konserttiversio kestää noin tunnin. Niin konserttia kuin messua varten laadittavassa käsiohjelmassa ovat latinankielisten laulujen suomennokset (ja tarvittaessa myös ruotsinnokset).

Mikäli kaivataan lyhempää ohjelmistoa, suosittelemme noin puolen tunnin mittaista Pyhän Henrikin vesperiä, joka on osa keskiaikaista Pyhän Henrikin rukoushetkien sarjaa. Pääosin psalmeista, rukouksista ja Marian kiitoslaulusta koostuvassa vesperissä seurataan myös Henrikin vaiheita maassamme.

Latinaksi toteutetun kokonaisuuden käsiohjelmassa ovat suomennokset (ja tarvittaessa myös ruotsinnokset). Vesper voi olla myös osa konserttikokonaisuutta, jossa on muitakin esiintyjiä.

Pyhän Henrikin messu ja vesper voidaan esittää konserttiversioina myös samassa konsertissa. Tällöin aloitetaan vesperillä, pidetään väliaika ja päätetään messuun. Kokonaisuuden kesto on tällöin noin puolitoista tuntia.

Piispa Henrik - Suomen suojeluspyhimys

Keskiaikaisten legendojen mukaan Ruotsin kuningas Eerik ja englantilaissyntyinen Upsalan piispa Henrik tekivät Suomeen ristiretken, joka on myöhemmin ajoitettu vuodelle 1155. Varmaa tietoa Henrikin tulosta Suomeen ei kuitenkaan ole ja varhaisimmat maininnat hänestä ovat vasta 1200-luvulta. Joka tapauksessa nykyisen käsityksen mukaan kyseessä ei missään nimessä voinut olla ristiretki, sillä ensimmäiset kristilliset vaikutteet olivat tulleet Suomeen jo viikinkiajalla ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Kyseisen retken ja piispa Henrikin toiminnan tarkoitus ei ollut tuoda uutta uskontoa, vaan saattaa voimaan kirkollinen järjestys maassamme. Mitään arkeologisia todisteita valtiollisesta tai kirkollisesta järjestäytymisestä nimenomaan 1150-luvulla ei kuitenkaan ole olemassa.

1400-luvulta peräisin olevien saarnatekstien mukaan Henrik saapui Ruotsiin Roomasta kardinaali Nikolaus Albanolaisen (myöhemmin paavi Hadrianus IV) seurueessa vuonna 1153. Kardinaalin matkan tarkoituksena oli muodostaa arkkipiispan johtamat kirkkoprovinssit Ruotsiin ja Norjaan, mutta Ruotsin osalta tämä ei vielä onnistunut. Pohjoismaiden ainoa arkkipiispanistuin oli ollut Lundissa vuodesta 1104 lähtien. Erinäisten riitojen vuoksi Upsalaan saatiin arkkipiispanistuin vasta vuonna 1164. Kardinaalin matkaa koskevassa lähdeaineistossa Henrikiä ei mainita.

1300-luvulta peräisin olevassa Upsalan piispojen luettelossa mainitaan yksi Henrik-niminen piispa ennen arkkihiippakunnan perustamista. Pyhän Botvidin legendan ja Ruotsin annaaleiden mukaan kyseinen Henrik osallistui vuonna 1129 autuaan Botvidin kirkon vihkimiseen, mutta muuta tietoa hänestä ei ole säilynyt ja siksi voi vain esittää arvauksia siitä, oliko kyseessä sama Henrik, joka vaikutti myös Suomessa.

 

Henrikiin liittyvä kirjallisuus

Erilaisten lähteiden ristiriitaisten tietojen vuoksi piispa Henrikiä ei voida täysin varmasti pitää historiallisena henkilönä.  Siitä huolimatta hän on Suomen varhaisimman historian tärkein hahmo. Henrik myös aloittaa Turun piispojen luettelon, sillä vaikka hän ei itse toiminutkaan Turussa, voidaan keskiaikaisten Turun piispojen vallan katsoa palautuvan häneen.

Lisäksi – olipa Henrikin historiallisuuden laita niin tai näin – varhaisimmat suomalaiset kirjalliset tuotteet kytkeytyvät siihen historian vaiheeseen, jolloin maamme tuli muun Euroopan tavoin osaksi katolista kirkkoa ja sen ohessa myös ruotsalaista valtiomahtia. Pyhään Henrikiin ja Pyhän Eerikiin liittyvä kirjallisuus muodostaa näin Turun hiippakunnan ja sen myötä koko Suomen keskiaikaisen syntymyytin, kertomuksen kristinuskon, järjestyneen kirkollisen organisaation ja sen kanssa kiinteässä yhteistyössä toimineen kristillisen monarkian tulemisesta maahamme. Myytti toistaa monin osin yleiseurooppalaista kristillistä perinnettä, mutta se sisältää myös runsaasti paikallisia aineksia.

Monet näistä myyttisistä teksteistä liittyvät marttyyripiispa Henrikin kulttiin ja ne on laadittu hänen kunniakseen vietettyjen rukoushetkien materiaaliksi. Keskiajalta tunnetaan niin seurakunnan kanssa vietettyyn Pyhän Henrikin messuun (missa) kuin papiston omassa keskuudessaan suorittamiin hetkipalveluksiin (officium) kuuluvia tekstejä, joiden on arvioitu olleen valmiina viimeistään 1290-luvulle tultaessa. Asiassa ollaan kuitenkin arvailujen varassa, sillä varhaisimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat peräisin 1300-luvun puolivälistä.

Pyhän Henrikin messun yleiseurooppalaista alkuperää olevien raamatulllisten jaksojen, rukouksien sekä messun pysyvien ordinarium-osien lisäksi siihen sisältyy suomalaista alkuperää oleva sekvenssi, jossa kerrotaan marttyyrin teoista. Pyhän Henrikin officium taas sisältää keskiaikaisen pyhimyslegendan eli elämäkerran ja ihmetyöt yleisesti katolisessa kirkossa vakiintuneen mallin mukaisesti. Jakson tekijöiksi on joskus arveltu Turun piispoja Johannes I:tä (piispana 1286–1290) ja Maunu I:tä (piispana 1291–1308), mutta arveluita ei ole voitu todentaa. Legendan ihmeteot ja marttyyripiispan väkivaltaiseen kuolemaan liittyvät yksityiskohdat toistavat lajityyppinsä tavanomaisia aineksia. Kertomus onkin nähtävä ensisijaisesti uskonnolliseen traditioon liittyvänä tarinana, ei tapahtumien historiallisena kuvauksena, vaikka se joiltakin osin perustuisikin tositapahtumiin.

Murhaaja – josta vasta 1600-luvulla ruvettiin käyttämään nimeä Lalli – surmasi piispan raa’asti kirveellä päähän lyöden Köyliönjärven jäällä talvella 1156 tai 1157. Tämän jälkeen hän pani päähänsä piispan lakin ja kerskaili kaataneensa karhun, mutta kun hän yritti ottaa lakin päästään, irtosi sen mukana päänahka ja liha. Tämä tarinan päätös esiintyy usein Pyhää Henrikiä esittävissä kuvissa ja maalauksissa, joissa päänahkansa menettänyt verinen murhamies viruu piispan jaloissa vieressään murskattu käärme, joka oli pakanuuden symboli. Piispan surmaajaa ei legendassa kuitenkaan esitetä pakanana eikä siihen viittaa myöskään myöhempi, eräiden arvelujen mukaan kristillinen Lalli-nimikään (Laurentius).

Kirkollinen latinankielinen pyhimyslegenda kertoo murhan motiiviksi piispan Lallille määräämän kirkollisen rangaistuksen, mutta keskiaikaisen kansanrunon Piispa Henrikin surmavirren mukaan piispan vaatima kestitys suututti Lallin. Tämän vaimo Kerttu väitti piispan ottaneen väkisin ruokaa, olutta ja heinää ilman minkäänlaista maksua, vaikka todellisuudessa piispa oli maksanut runsaasti kaikesta. Koska laki pakkokestityksestä säädettiin vasta vuonna 1280 Alsnön säädöksessä, voi surmavirren tarinan katsoa olevan peräisin vasta kyseisen ajankohdan jälkeiseltä ajalta.

Legendan ihmeosa (miracula) sisältää mainintoja Henrikiin liittyneistä ihmeistä. Useimmissa tapauksissa kyse on Henrikille osoitetun rukouksen seurauksena tapahtuneesta ihmeparantumisesta tai henkiin heräämisestä. Suurin osa ihmeteoista sijoittuu Varsinais-Suomen ja Satakunnan seuduille, mutta viimeinen ihme Ruotsin puolelle, Länsi-Götanmaan Sandhemiin.

Henrikin kultti keskiajalla

Marttyyrinä pidetty piispa Henrik sai pyhimyksen aseman ensin lähiympäristössään ja vakiintui sittemmin kansallispyhimykseksi. Kukaan paaveista ei ole koskaan kanonisoinut Henrikiä, vaan pyhimykseksi julistaminen tapahtui todennäköisesti – kuten keskiajalla oli yleistä – niin sanotusti per viam cultus eli kansan ja paikallisen papiston kunnioituksen kautta.

Kirkollisen perimätiedon mukaan piispa Henrik haudattiin Nousiaisiin. Sieltä ei kuitenkaan ole löydetty jäänteitä 1100-luvulle ajoittuneesta kirkkorakennuksesta ja piispanistuinkin perustettiin sinne todennäköisesti vasta 1200-luvun alussa. Joka tapauksessa piispa Henrikiksi katsottu henkilö oli haudattuna Nousiaisten kirkkoon 1200-luvun lopulla. Kun Turun tuomiokirkko vihittiin vuonna 1300, osa pyhän Henrikin luista siirrettiin sinne.

Katolisena aikana Henrikin pyhäinjäännöstä säilytettiin tuomiokirkossa omalla alttarillaan. Se ei kuitenkaan säilynyt yhtenäisenä, vaan osa luista saattoi jäädä Nousiaisten kirkkoon, jonne rakennettiin 1400-luvulla massiivinen sarkofagi Henrikin kunniaksi. Keskiaikaisten lähteiden mukaan Henrikin luita lahjoitettiin Turusta myös Ruotsiin, ainakin Upsalan ja Linköpingin tuomiokirkkoihin.

Keskiajan roomalaiskatolisessa Suomessa vietettiin vuosittain kahta Pyhän Henrikin muistopäivää. Kesäjuhla oli 18. päivänä kesäkuuta ja sen taustalla oli mahdollisesti Pyhän Henrikin legendan se ihmekertomus, jonka mukaan pyhimyksen sormi ja sormus löydettiin jäälautalta vasta kesällä, kun jää kaikkialta muualta oli jo sulanut. Tarkka päivämäärä määräytyi Henrikin pyhäinjäännösten siirron eli translaation perusteella. Pyhimyksen reliikit ja muut mahdolliset jäänteet – tai ainakin osa niistä – siirrettiin varsinaisesta hautakirkosta Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon mahdollisesti kirkon vihkimisjuhlan yhteydessä 17.6.1300. Koska vihkimisen muistojuhlaa vietettiin 17. päivänä, siirtyi translaatiojuhla päivää myöhemmäksi. Talvijuhla oli kesä- eli translaatiojuhlaa vanhempi. Turun hiippakunnassa tätä marttyyrin kuoleman muistojuhlaa vietettiin vanhaan perimätietoon nojautuen vuosittain 20. päivänä tammikuuta. Ruotsissa talvi-Heikkiä vietettiin päivää aiemmin, sillä 20. tammikuuta oli jo omistettu 200-luvun pyhimyksille Sebastianukselle ja Fabianukselle. 1600-luvun lopulla Henrikin juhlapäivä siirrettiin myös Suomessa tammikuun 19. päivään.

Ainakin myöhäiskeskiajalla Pyhän Henrikin molemmat juhlat olivat niin kirkoissa kuin kansan elämässä erityisiä päivämääriä. Juhlien yhteydessä mitä ilmeisimmin kokoonnuttiin Turun tuomiokirkkoon, hautakirkkoon Nousiaisiin sekä kärsimyshistorian oletetulle tapahtumapaikalle Köyliöön. Kesäjuhla yhdessä päivää aiemmin vietetyn tuomiokirkon vihkimisjuhlan kanssa muodosti poikkeuksellisen kaksoisjuhlan, jota kutsuttiin Turun tuohimarkkinoiksi ja joka näyttää saaneen jopa kansallisjuhlaan verrattavissa olevan leiman. Suomen säädyt ilmoittivat vuonna 1457 muistopäivien olevan ”meidän suurimmat juhlamme, joita meillä on tapana viettää täällä tuomiokirkossa”.

Henrik-perinne reformaation jälkeen

Reformaation myötä 1500-luvulla Henrik-perinne alkoi hiipua maassamme – ainakin jossain määrin. Myös pyhimysalttarit poistettiin Turun tuomiokirkosta ja Henrikin luut siirrettiin sakaristoon, jossa niitä säilytettiin 1720-luvulle asti. Venäläisten miehittäessä Turkua isonvihan aikana luut ilmeisesti lähetettiin Pietariin liitettäväksi tsaari Pietari Suuren muinaismuistokokoelmaan. Tällä matkallaan ne katosivat lopullisesti, eikä niitä ole myöhemmistä jäljitysyrityksistä huolimatta löydetty. Ainoana jäljellä olevana piispa Henrikin reliikkinä pidetään nykyään kyynärvarren luuta, joka oli sijoitettuna vuonna 1514 rakennettuun autuaan Hemmingin pyhäinjäännösarkkuun Turun tuomiokirkossa. Luuhun liitetty pergamentti kertoo sen kuuluneen Henrikille.

Perinteen hiipumisesta huolimatta suomalaiset kunnioittivat Henrikiä 1800-luvulle asti. Tuon vuosisadan lopulta alkoi kuitenkin kansallisen heräämisen kehitys, jonka myötä Henrikin hahmo jäi Lallin varjoon. Henrikiin alettiin suhtautua ulkomaalaisena, joka väkivalloin toi edustamansa opin näille raukoille rajoille. Lalli taas nähtiin usein miehekkäänä perinteisten suomalaisten arvojen puolustajana.

Nykyaikana Henrik ja Lalli eivät enää suuremmin herätä tunteita puoleen eikä toiseen, mutta heillä on myyttisenä parivaljakkona kiistaton paikkansa Suomen historiassa.  Piispa Henrikin muisto näkyy edelleen muun muassa Turun tuomiokapitulin sinetissä, jossa komeilee hänen irti hakattu sormensa piispansormuksineen. Pyhän Henrikin muistopäivä on myös palautettu 2000-luvun alussa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Evankeliumikirjaan. Muistopäivää voidaan viettää 19.1. ja se perustellaan luterilaisen kirkon keskeisimmän tunnustuskirjan Augsburgin tunnustuksen sanoilla: ”Me voimme julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kukin kutsumuksemme mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan.” Vuodesta 2007 lähtien kirkko on myös jakanut Pyhän Henrikin ristiä. Kyseessä on kirkon oma kunniamerkki, joka jaetaan suomalaisille ja ulkomaalaisille henkilöille erityisesti ekumeenisista ansioista tai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisarkirkkoihin suhteita edistävästä toiminnasta.

Katolinen kirkko kunnioittaa edelleen piispa Henrikiä Suomen taivaallisena esirukoilijana.

OTA YHTEYTTÄ