Erilaisten lähteiden ristiriitaisten tietojen vuoksi piispa Henrikiä ei voida täysin varmasti pitää historiallisena henkilönä.  Siitä huolimatta hän on Suomen varhaisimman historian tärkein hahmo. Henrik myös aloittaa Turun piispojen luettelon, sillä vaikka hän ei itse toiminutkaan Turussa, voidaan keskiaikaisten Turun piispojen vallan katsoa palautuvan häneen.

Lisäksi – olipa Henrikin historiallisuuden laita niin tai näin – varhaisimmat suomalaiset kirjalliset tuotteet kytkeytyvät siihen historian vaiheeseen, jolloin maamme tuli muun Euroopan tavoin osaksi katolista kirkkoa ja sen ohessa myös ruotsalaista valtiomahtia. Pyhään Henrikiin ja Pyhän Eerikiin liittyvä kirjallisuus muodostaa näin Turun hiippakunnan ja sen myötä koko Suomen keskiaikaisen syntymyytin, kertomuksen kristinuskon, järjestyneen kirkollisen organisaation ja sen kanssa kiinteässä yhteistyössä toimineen kristillisen monarkian tulemisesta maahamme. Myytti toistaa monin osin yleiseurooppalaista kristillistä perinnettä, mutta se sisältää myös runsaasti paikallisia aineksia.

Monet näistä myyttisistä teksteistä liittyvät marttyyripiispa Henrikin kulttiin ja ne on laadittu hänen kunniakseen vietettyjen rukoushetkien materiaaliksi. Keskiajalta tunnetaan niin seurakunnan kanssa vietettyyn Pyhän Henrikin messuun (missa) kuin papiston omassa keskuudessaan suorittamiin hetkipalveluksiin (officium) kuuluvia tekstejä, joiden on arvioitu olleen valmiina viimeistään 1290-luvulle tultaessa. Asiassa ollaan kuitenkin arvailujen varassa, sillä varhaisimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat peräisin 1300-luvun puolivälistä.

Pyhän Henrikin messun yleiseurooppalaista alkuperää olevien raamatulllisten jaksojen, rukouksien sekä messun pysyvien ordinarium-osien lisäksi siihen sisältyy suomalaista alkuperää oleva sekvenssi, jossa kerrotaan marttyyrin teoista. Pyhän Henrikin officium taas sisältää keskiaikaisen pyhimyslegendan eli elämäkerran ja ihmetyöt yleisesti katolisessa kirkossa vakiintuneen mallin mukaisesti. Jakson tekijöiksi on joskus arveltu Turun piispoja Johannes I:tä (piispana 1286–1290) ja Maunu I:tä (piispana 1291–1308), mutta arveluita ei ole voitu todentaa. Legendan ihmeteot ja marttyyripiispan väkivaltaiseen kuolemaan liittyvät yksityiskohdat toistavat lajityyppinsä tavanomaisia aineksia. Kertomus onkin nähtävä ensisijaisesti uskonnolliseen traditioon liittyvänä tarinana, ei tapahtumien historiallisena kuvauksena, vaikka se joiltakin osin perustuisikin tositapahtumiin.

Murhaaja – josta vasta 1600-luvulla ruvettiin käyttämään nimeä Lalli – surmasi piispan raa’asti kirveellä päähän lyöden Köyliönjärven jäällä talvella 1156 tai 1157. Tämän jälkeen hän pani päähänsä piispan lakin ja kerskaili kaataneensa karhun, mutta kun hän yritti ottaa lakin päästään, irtosi sen mukana päänahka ja liha. Tämä tarinan päätös esiintyy usein Pyhää Henrikiä esittävissä kuvissa ja maalauksissa, joissa päänahkansa menettänyt verinen murhamies viruu piispan jaloissa vieressään murskattu käärme, joka oli pakanuuden symboli. Piispan surmaajaa ei legendassa kuitenkaan esitetä pakanana eikä siihen viittaa myöskään myöhempi, eräiden arvelujen mukaan kristillinen Lalli-nimikään (Laurentius).

Kirkollinen latinankielinen pyhimyslegenda kertoo murhan motiiviksi piispan Lallille määräämän kirkollisen rangaistuksen, mutta keskiaikaisen kansanrunon Piispa Henrikin surmavirren mukaan piispan vaatima kestitys suututti Lallin. Tämän vaimo Kerttu väitti piispan ottaneen väkisin ruokaa, olutta ja heinää ilman minkäänlaista maksua, vaikka todellisuudessa piispa oli maksanut runsaasti kaikesta. Koska laki pakkokestityksestä säädettiin vasta vuonna 1280 Alsnön säädöksessä, voi surmavirren tarinan katsoa olevan peräisin vasta kyseisen ajankohdan jälkeiseltä ajalta.

Legendan ihmeosa (miracula) sisältää mainintoja Henrikiin liittyneistä ihmeistä. Useimmissa tapauksissa kyse on Henrikille osoitetun rukouksen seurauksena tapahtuneesta ihmeparantumisesta tai henkiin heräämisestä. Suurin osa ihmeteoista sijoittuu Varsinais-Suomen ja Satakunnan seuduille, mutta viimeinen ihme Ruotsin puolelle, Länsi-Götanmaan Sandhemiin.

Marttyyrinä pidetty piispa Henrik sai pyhimyksen aseman ensin lähiympäristössään ja vakiintui sittemmin kansallispyhimykseksi. Kukaan paaveista ei ole koskaan kanonisoinut Henrikiä, vaan pyhimykseksi julistaminen tapahtui todennäköisesti – kuten keskiajalla oli yleistä – niin sanotusti per viam cultus eli kansan ja paikallisen papiston kunnioituksen kautta.

Kirkollisen perimätiedon mukaan piispa Henrik haudattiin Nousiaisiin. Sieltä ei kuitenkaan ole löydetty jäänteitä 1100-luvulle ajoittuneesta kirkkorakennuksesta ja piispanistuinkin perustettiin sinne todennäköisesti vasta 1200-luvun alussa. Joka tapauksessa piispa Henrikiksi katsottu henkilö oli haudattuna Nousiaisten kirkkoon 1200-luvun lopulla. Kun Turun tuomiokirkko vihittiin vuonna 1300, osa pyhän Henrikin luista siirrettiin sinne.

Katolisena aikana Henrikin pyhäinjäännöstä säilytettiin tuomiokirkossa omalla alttarillaan. Se ei kuitenkaan säilynyt yhtenäisenä, vaan osa luista saattoi jäädä Nousiaisten kirkkoon, jonne rakennettiin 1400-luvulla massiivinen sarkofagi Henrikin kunniaksi. Keskiaikaisten lähteiden mukaan Henrikin luita lahjoitettiin Turusta myös Ruotsiin, ainakin Upsalan ja Linköpingin tuomiokirkkoihin.

Keskiajan roomalaiskatolisessa Suomessa vietettiin vuosittain kahta Pyhän Henrikin muistopäivää. Kesäjuhla oli 18. päivänä kesäkuuta ja sen taustalla oli mahdollisesti Pyhän Henrikin legendan se ihmekertomus, jonka mukaan pyhimyksen sormi ja sormus löydettiin jäälautalta vasta kesällä, kun jää kaikkialta muualta oli jo sulanut. Tarkka päivämäärä määräytyi Henrikin pyhäinjäännösten siirron eli translaation perusteella. Pyhimyksen reliikit ja muut mahdolliset jäänteet – tai ainakin osa niistä – siirrettiin varsinaisesta hautakirkosta Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon mahdollisesti kirkon vihkimisjuhlan yhteydessä 17.6.1300. Koska vihkimisen muistojuhlaa vietettiin 17. päivänä, siirtyi translaatiojuhla päivää myöhemmäksi. Talvijuhla oli kesä- eli translaatiojuhlaa vanhempi. Turun hiippakunnassa tätä marttyyrin kuoleman muistojuhlaa vietettiin vanhaan perimätietoon nojautuen vuosittain 20. päivänä tammikuuta. Ruotsissa talvi-Heikkiä vietettiin päivää aiemmin, sillä 20. tammikuuta oli jo omistettu 200-luvun pyhimyksille Sebastianukselle ja Fabianukselle. 1600-luvun lopulla Henrikin juhlapäivä siirrettiin myös Suomessa tammikuun 19. päivään.

Ainakin myöhäiskeskiajalla Pyhän Henrikin molemmat juhlat olivat niin kirkoissa kuin kansan elämässä erityisiä päivämääriä. Juhlien yhteydessä mitä ilmeisimmin kokoonnuttiin Turun tuomiokirkkoon, hautakirkkoon Nousiaisiin sekä kärsimyshistorian oletetulle tapahtumapaikalle Köyliöön. Kesäjuhla yhdessä päivää aiemmin vietetyn tuomiokirkon vihkimisjuhlan kanssa muodosti poikkeuksellisen kaksoisjuhlan, jota kutsuttiin Turun tuohimarkkinoiksi ja joka näyttää saaneen jopa kansallisjuhlaan verrattavissa olevan leiman. Suomen säädyt ilmoittivat vuonna 1457 muistopäivien olevan ”meidän suurimmat juhlamme, joita meillä on tapana viettää täällä tuomiokirkossa”.

Juhlien yhteydessä laulettiin kulkuehymninä 1300-luvulta peräisin olevaa narraatiorunoa Ramus virens olivarum, joka yhdisti Vanhan testamentin vedenpaisumuskertomuksen kertomukseen kristinuskon tulosta Suomeen. Runon mukaan samalla tavoin kuin vihreää oliivipuun lehteä tuova kyyhkynen toi Nooan arkkiin merkin uuden elämän alkamisesta, samoin piispa Henrikin tulo Suomeen merkitsi kristinuskon hyvän sanoman tuomaa elämää evankeliumin valossa. Runon ensimmäinen säkeistö kuuluu:

Jokainen säkeistö päättyy riemulliseen kertosäkeeseen:

Ramus virens olivarum -hymni on säilynyt meille latinankielisen kirkko- ja koululaulukokoelman Piae Cantiones välityksellä. Teksti ja sen sävelmä esiintyivät jo kokoelman ensimmäisessä painoksessa vuonna 1582. Runo on muodoltaan akrostikon eli sen säkeistöjen alkukirjaimista muodostuu tekijän nimi Ragvaldvs, joka on saattanut olla jompikumpi tämännimisistä Turun piispoista. Ramus virens olivarum on kokonaisuudessaan otettu uudisteilla suomenkielisillä sanoilla ja muokatulla sävelmällä virsikirjan jumalanpalvelusliitteeseen vuonna 2000 (numero 759).

Ramus virens olivarum -sävelmän varhaisin tunnettu lähde on Piae cantiones -kokoelma vuodelta 1582. T. Ilmari Haapalainen olettaa tutkimustensa perusteella kuitenkin hymnin rakentuvan jo varhaisemmalle böömiläiselle leisille O Maria mater Christi ja sen tsekkiläiselle vastineelle O Maria, matko milostivá sekä maalliselle, minne-laulua jäljittelevälle lemmenlaululle Jizt’ mne vse radost ostává, joiden lähteet ovat säilyneet 1300- ja 1400-luvuilta. Näin ollen tämän suomalaisena usein pidetyn sävelmän juuret ulottuisivat kuitenkin Böömiin.

Nykyisin sävelmästä on olemassa kaksi eri sävelmämuotoa, sillä koraalikomitea muokkasi Piae Cantiones -sävelmän vuonna 1911 julkaistuun kokoelmaan Uusia Hengellisiä Sävelmiä III. Tämä sävelmämuoto on mielivaltainen ja ikään kuin torso alkuperäisestä sävelmästä, jonka muotoa on pyritty jäljittelemään tahtilajiosoituksen vaihtumisella (alun tasajakoisuus muuttuu loppupuolella kolmijakoisuudeksi). Tämä muokattu sävelmämuoto oli vuoden 1938 virsikirjassa numero 73. Nykyisessä virsikirjassa sillä lauletaan virret 97 ja 100 sekä liiteosan versio Ramus virens olivarum -hymnistä.

Reformaation myötä 1500-luvulla Henrik-perinne alkoi hiipua maassamme – ainakin jossain määrin. Myös pyhimysalttarit poistettiin Turun tuomiokirkosta ja Henrikin luut siirrettiin sakaristoon, jossa niitä säilytettiin 1720-luvulle asti. Venäläisten miehittäessä Turkua isonvihan aikana luut ilmeisesti lähetettiin Pietariin liitettäväksi tsaari Pietari Suuren muinaismuistokokoelmaan. Tällä matkallaan ne katosivat lopullisesti, eikä niitä ole myöhemmistä jäljitysyrityksistä huolimatta löydetty. Ainoana jäljellä olevana piispa Henrikin reliikkinä pidetään nykyään kyynärvarren luuta, joka oli sijoitettuna vuonna 1514 rakennettuun autuaan Hemmingin pyhäinjäännösarkkuun Turun tuomiokirkossa. Luuhun liitetty pergamentti kertoo sen kuuluneen Henrikille.

Perinteen hiipumisesta huolimatta suomalaiset kunnioittivat Henrikiä 1800-luvulle asti. Tuon vuosisadan lopulta alkoi kuitenkin kansallisen heräämisen kehitys, jonka myötä Henrikin hahmo jäi Lallin varjoon. Henrikiin alettiin suhtautua ulkomaalaisena, joka väkivalloin toi edustamansa opin näille raukoille rajoille. Lalli taas nähtiin usein miehekkäänä perinteisten suomalaisten arvojen puolustajana.

Nykyaikana Henrik ja Lalli eivät enää suuremmin herätä tunteita puoleen eikä toiseen, mutta heillä on myyttisenä parivaljakkona kiistaton paikkansa Suomen historiassa.  Piispa Henrikin muisto näkyy edelleen muun muassa Turun tuomiokapitulin sinetissä, jossa komeilee hänen irti hakattu sormensa piispansormuksineen. Pyhän Henrikin muistopäivä on myös palautettu 2000-luvun alussa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Evankeliumikirjaan. Muistopäivää voidaan viettää 19.1. ja se perustellaan luterilaisen kirkon keskeisimmän tunnustuskirjan Augsburgin tunnustuksen sanoilla: ”Me voimme julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kukin kutsumuksemme mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan.” Vuodesta 2007 lähtien kirkko on myös jakanut Pyhän Henrikin ristiä. Kyseessä on kirkon oma kunniamerkki, joka jaetaan suomalaisille ja ulkomaalaisille henkilöille erityisesti ekumeenisista ansioista tai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisarkirkkoihin suhteita edistävästä toiminnasta.

Katolinen kirkko kunnioittaa edelleen piispa Henrikiä Suomen taivaallisena esirukoilijana.